" Hänen silmänsä herkistyivät jollekin häiritsevän väpättävälle silmäkulman äärirajoilla. Rauni käänsi päätään ja näki kajastavaa valoa. Se oli keltaista ja lämmintä. Nuotio. Ei niin kovin kaukana puunrunkojen ja varpujen takana. Hän lähti hyvin varovaisesti suuntaamaan kohti mahdollista pelastusta. Rauni hiiviskeli puiden lomassa henkeään pidellen ja mielessään kiroillen lumen äänekkyyttä. Jokin aisti käski naista varomaan, jokin, mikä oli pitänyt ihmiskunnan hengissä aikojen usvaisten alkujen ajoilta. Matka oli pidempi kuin hän oli arvioinut ja hän tuntui sijaitsevan jonkinmoisessa notkelmassa. Pitäisikö hänen pelätä? Yhtäkkiä nuotion suunnasta kuului omituisia ääniä. Karjaisuita, ihminen. Jonkinmoista ulinan ja ärisemisen sekoitusta. Mikä päästi sellaista ääntä? Hetken Rauni mietti, josko pitäisi kääntyä toiseen suuntaan, mutta hän uskoi kuulleensa ihmisen äänen. Mitä jos joku oli pulassa ja törmännyt vaikkapa villisikaan? Sen enempää miettimättä, mitä voisi tehdä villisialle, tai millekään muullekaan uhkaavalle metsäneläimelle, Rauni jatkoi päättäväisesti matkaa, nyt ei enää askeliaan varoen vaan kiiruhtaen. Hän kurkisti varovaisesti viimeisimpien katajanoksien lomasta ja näki kammottavan näyn, mikä levähti hänen tietoisuuteensa epätodellisen tuntuisena kangastuksena. Mies makasi selällään loitompana nuotiosta ja tämän edessä oli suuri peto tassu kohotettuna iskuun. Oliolla oli paksu valkoinen turkki. Muuta Rauni ei juurikaan nähnyt, sillä peto oli selin häneen. "Karhu." Rauni ajatteli. "Valtava." Hänen täytyi toimia nyt. Hän puristi käsissään kirjaa ja lukulaitetta kohottaen ne päänsä päälle. Nainen syöksyi piilostaan ja karjui kuin helvetti olisi irti, tömistäen kirjaa ja lukulaitetta vastakkain ja yrittäen päästää niin kovaa ääntä, kuin vain voi kuvitella saavansa aikaiseksi. Tämä hänen näytäntönsä oli dramatiikassaan äärimmäisen tehokas, tosin tavalla, mitä hän ei itse olisi voinut edes kuvitella. "